Frei Otto
| Frei Otto | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 31. toukokuuta 1925 Siegmar, Saksa |
| Kuollut | 9. maaliskuuta 2015 (89 vuotta) |
| Taiteilija | |
| Ala | arkkitehtuuri |
| Taidesuuntaus | modernismi |
| Kuuluisimpia töitä | Münchenin olympiastadion katto |
| Palkinnot | |
| Thomas Jefferson -mitali (1974) | |
| Aiheesta muualla | |
| www.freiotto.com | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Frei Paul Otto (31. toukokuuta 1925 Siegmar, Saksa – 9. maaliskuuta 2015[1]) oli saksalainen arkkitehti ja rakennesuunnittelija. Hän suunnitteli erityisesti useita kevytrakenteisia rakennelmia. Tunnetuin hänen rakennelmistaan on vuoden 1972 olympialaisten olympiastadionin katto Münchenissä.
Lapsuus, sota-aika ja opiskelut
Frei Otto syntyi toukokuussa 1925. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat kuvanveistäjiä ja molemmat vanhempansa kuuluivat Deutscher Werkbundiin. Frei itse toimi opiskeluaikanaan kesäisin kivenhakkaajan oppipoikana.[2][3]
Otto oli juuri hyväksytty lukemaan arkkitehtuuria Berliinin teknilliseen yliopistoon, kun hänet värvättiin toiseen maailmansotaan.[3] Ottoa alettiin kouluttaa lentäjäksi, mutta koulutus päättyi vuoden 1944 lopussa ja hänet siirrettiin jalkaväkeen. Hänet vangittiin huhtikuussa 1945 Nürnbergin lähellä, ja hän oli kahden vuoden ajan sotavankina Chartresin lähellä. Otto toimi leirin arkkitehtina.[2] Hän suunnitteli rajoitetulla materiaalilla tilapäisiä suojia ja muita rakennelmia.[3]
Otto palasi vuonna 1948 Berliiniin opiskelemaan arkkitehtuuria ja matkusti pian tämän jälkeen kuudeksi kuukaudeksi opiskelemaan Yhdysvalloissa.[3] Opiskelumatkan aikana hän tutustui muun muassa Erich Mendelsohniin, Mies van der Roheen, Richard Neutraan ja Frank Lloyd Wrightin töihin. Yhdysvalloissa hän opiskeli myös sosiologiaa ja kaupunkisuunnittelua.[2]
Ura
Otto perusti 1952 oman toimiston Berliiniin. Hän valmistui tohtoriksi 1954, ja hänen väitöskirjansa aiheena oli jännitteiset rakenteet. Otton ensimmäiset kansallista huomiota saaneet rakennukset valmistuivat yhteistyössä L. Stromeyer & Co -yrityksen kanssa. Otto suunnitteli 1955 kolme kevyttä puuvillasta tehtyä väliaikaista rakennusta Kasselin puutarhanäyttelyyn.[2]
Otto perusti 1958 yksityisen Institute for Development of Lightweight Construction -instituutin, joka keskittyi kevyisiin rakenteisiin. Hän julkaisi 1962 ensimmäisen osan pääteoksestaan Tensile Structures: Design, Structure and Calculation of Buildings of Cables, Nets and Membranes. Toinen osa ilmestyi vuonna 1966. Ottosta tuli 1964 Stuttgartin yliopistoon perustetun kevyiden rakenteiden instituutin johtaja.[2]
Instituutti sai Saksan hallitukselta tehtäväkseen suunnitella Saksan liittotasavallan paviljongin Montrealin maailmannäyttelyyn 1967. Rolf Gutbrodin ja Fritz Leonhardtin kanssa suunniteltu paviljonki nosti Otton kansainvälisesti tunnetuksi arkkitehdiksi.[2]
Olympia Baugesellschaft antoi 1968 Otton instituutille tehtäväksi kehittää Münchenin vuoden 1972 olympialaisten olympiastadionin katon.[2] Otto ja Günter Behnisch suunnittelivat ilmavan telttakaton, joka suojaa säältä, mutta joka on myös mahdollisimman läpinäkyvä. Monimutkainen kattokonstruktio rakennettiin yhteen liitetyistä pleksilasilevyistä.[4]
Otto työskenteli vuodet 1975–1980 Rolf Gutbrodin ja Ted Happoldin kanssa Saudi-Arabiassa, jonne he suunnittelivat Kuningas Abdulazizin yliopiston telttamaisen liikuntahallin.[2] Otton suunnittelema on myös Münchenin eläintarhan ultrakevyt lintuhuone.[3]
Otto kirjoitti koko uransa ajan. Hänen kirjansa Biology and Building julkaistiin 1972. Tämän jälkeen hän kirjoitti muun muassa bambun, äyriäisten ja saippuakuplien rakenteista. Stuttgartin yliopiston professorina hän oli vuoteen 1991, jolloin hänet nimettiin emeritusprofessoriksi.[3] Otto työskenteli 2000-luvulle saakka, ja vuoden 2000 Hannoverin maailmannäyttelyä varten hän suunnitteli Shigeru Banin kanssa Japanin paviljongin, jonka katto oli tehty paperista.[5]
Yksityiselämä
Otto ja oli naimisissa vuodesta 1952 Ingrdid Smollan kanssa. He saivat viisi lasta. Heidän tyttärensä Christine Otto Kanstinger opiskeli myös arkkitehdiksi ja työskenteli vuodesta 1983 isänsä Warmbronnissa sijainneessa ateljeessa.[3]
Rakennuksia
- Saksan liittotasavallan paviljonki Montrealin maailmannäyttelyssä 1967
- Tuwaiq-palatsi, Saudi Arabia, Buro Happoldin kanssa, 1970
- Münchenin olympiastadionin katto 1972
- Japanin paviljongin katto Expo 2000, Hannover, Saksa (tekninen suunnittelu Buro Happoldin kanssa, arkkitehtuurisuunnittelu Shigeru Banin kanssa) 2000
Palkinnot ja tunnustukset
- 1974 Thomas Jefferson -mitali
- 1996/7 Wolf Prize -arkkitehtuuripalkinto
- 2005 RIBAn myöntämä Royal Gold Medal[6]
Lähteet
- ↑ Star architect dies day after winning top prize The Local. 11.3.2015. Viitattu 11.3.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Biography The Hyatt Foundation. Viitattu 11.5.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Glancey, Jonathan: Frei Otto obituary 13.3.20105. Guardian News and Media Limited. Viitattu 11.5.2015. (englanniksi)
- ↑ Tietz, Jürgen: Modernin arkkitehtuurin historia, s. 81. Suomentanut Eskelinen, Heikki; Kilpeläinen, Tapani. Königswinter: Ullmann, 2008. ISBN 978-3-8331-4736-4.
- ↑ Bernstein, Fred A.: Frei Otto, Architect, Dies at 89; the Soap Bubble Was an Inspiration 10.3.20105. The New York Times Company. Viitattu 11.5.2015. (englanniksi)
- ↑ Building.co.uk
Kirjallisuutta
- Conrad Roland: Frei Otto – Spannweiten. Ideen und Versuche zum Leichtbau. Ein Werkstattbericht von Conrad Roland. Ullstein, Berlin, Frankfurt/Main und Wien 1965.
- Winfried Nerdinger (julk.): Frei Otto. Complete Works. Lightweight Construction – Natural Design. Birkhäuser Verlag für Architektur, Basel, Boston, Berlin, Architekturmuseum der Technischen Universität München 2005, ISBN 978-3-7643-7231-6
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Frei Otto Wikimedia Commonsissa
- Frei Otton kotisivu
- Kattorakenteesta, Japanin paviljonki Expo 2000, Design Boom
Pritzker-palkinnon saajat
1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara
| ||||||||||||||||||||||||||
